Reilusti yli 100 000 lasta elää Suomessa köyhyydessä. Köyhyys voi näkyä lasten elämässä konkreettisesti, kun harrastuksiin ei ole varaa, uusia vaatteita ei saa tai kun ruoka kotona on yksipuolista. Köyhyys näkyy myös ulkopuolisuutena, kun mihinkään ei koskaan pääse ja kun jää ulkopuolelle muiden lasten menoista ja touhuista. Köyhyys kuormittaa ihmisiä, ja vanhempien kuormitus heijastuu negatiivisesti usein myös koko perheen hyvinvointiin. Köyhyys voi pahimmillaan johtaa myös koulutuksen ulkopuolelle jäämiseen, kun vanhemmilla ei ole varaa kustantaa lukion tai ammattikoulun oppimateriaaleja. Lapsuudessa koettu köyhyys myös periytyy valitettavan usein.
Vasemmistoliiton mielestä lapsiperheköyhyyden vähentäminen ja poistaminen tulee olla seuraavan hallituksen asialistalla. Lapsiperheköyhyyden vähentämiseksi tarvitaan konkreettisia toimenpiteitä.
Asumismenojen pienentäminen lisäämällä kohtuuhintaista asuntotuotantoa olisi yksi monia perheitä auttava toimi. Vanhempien työllisyyden, työkyvyn ja elämiseen riittävän palkan varmistaminen ja edistäminen ovat myös olennaisia kysymyksiä. Moni köyhä lapsi asuu yksinhuoltajaperheessä. Korottamalla yksinhuoltajan lapsilisää 50 eurolla voimme nostaa 5000 lasta ja 1300 aikuista köyhyydestä.
Varhaiskasvatus on tutkimusten mukaan tehokkain tapa tasata lasten perhetaustasta johtuvia eroja ja tasoittaa lapsen polkua kouluun ja elämään. Lapsella tulee olla yhtäläinen oikeus varhaiskasvatukseen riippumatta vanhempien työstä tai työttömyydestä. Nyt työttömien lasten varhaiskasvatusoikeutta on rajattu. Yhtäläinen subjektiivinen päivähoito-oikeus on palautettava kaikille lapsille.
Aivan kuten köyhyys, niin myös koulutus valitettavan usein periytyy. Kaikilla nuorilla tulee olla oikeus ja velvollisuus saada peruskoulun jälkeinen toisen asteen koulutus, maksutta. Nykyisellään lukion ja ammattikoulun opiskelukustannukset voivat kohota korkeiksi ja muodostaa ongelmia erityisesti vähävaraisille perheille. Jotkut jopa jättävät koulun kesken kustannusten vuoksi. Oppivelvollisuus tulee laajentaa toiselle asteelle ja opiskelusta on tehtävä aidosti maksutonta. Nykyisillä työmarkkinoilla ei pärjää ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa, joten sen suorittamisen on oltava kaikkien nuorten oikeus ja velvollisuus.
Valitettavasti myös lasten liikunta on luokkakysymys, sosioekonominen asema vaikuttaa liikuntatottumuksiin ja mahdollisuuksiin harrastaa. Jokaiselle lapselle pitää löytää itseään kiinnostava ja innostava liikunnanmuoto tai muu harrastus. Kysymys ei ole vain liikunnasta itsestään vaan kysymys on yhtä lailla sosiaalisista suhteista ja yhteenkuuluvuudesta. Jokaisella lapsella pitää olla oikeus liikunnan harrastamisen mukanaan tuomiin kavereihin ja joukkuetovereihin.
Erityisesti pienituloisissa perheissä mielekkään liikuntaharrastuksen löytäminen ei välttämättä ole mahdollista. Harrastuskustannukset ovat nousseet viimeisen 10-15 vuoden aikana rajusti. Entistä useampi perhe ilmoittaa, että lasten harrastamisen esteenä on liian korkeat harrastusmaksut. Jo noin 30 prosenttia perheistä mainitsee maksut esteenä lasten harrastuksille. Harrastusten kalleus ei heijastu vain kaikkein köyhimmille perheille vaan yhä useammin myös keskituloiset perheet ovat ongelmissa harrastusmaksujen kanssa.
Voisimme ottaa mallia Islannista. Siellä on saatu erinomaisia tuloksia siitä, että lähes kaikki lapset ovat saaneet harrastuksen ja liikunta on kytketty suoraan jatkoksi koulupäivään. Tähän suuntaan Suomikin voisi mennä.
